Terveisiä Virosta
Blogi 17.07.2017
Lapsuudessani Viro jäi minulle kovin vieraaksi. Tuolloisen termin mukaan ”yleisistä syistä” perheemme ei siellä käynyt, eikä tuttaviin kuulunut ketään sieltä peräisin olevaa.
Suhde muuttui dramaattisesti, kun Viro palautti itsenäisyytensä. Meillä tuskailtiin laman kourissa, ja juuri rakennusalalle valmistuneena omakin urani oli pätkätöiden ja työttömyyden vaihtelua. Kunnes aloin vierailla useammin Tallinnassa – ei minulla kauemmas olisi ollut varaa lähteäkään.
Maansa jälleenrakennuksessa uurastaneet virolaiset antoivat tietämättään suuren opetuksen nuorelle ja koppavalle rakennusarkkitehdille: koulutus yhteen ammattiin ei tee epäpäteväksi muihin töihin. Tallinnassa lääkärit tarjoilivat, lakimiehet ajoivat taksia ja insinöörit lapioivat. Toisaalta rohkeita bisneksiä aloittivat yhtä ennakkoluulottomasti lukiolaiset, siivoojat kuin muuraritkin.
Kun hylkäsin itsekin sen ajatuksen, että minulle kelpaisi vain koulutustani vastaava työ, jäi taakse myös viimeinen työttömyyspäiväni.
Siitä alkoi Viro-fanitukseni, joka on sitten saanut vauhtia useammalta veneilyreissulta. Erityisen kiinnostavaa on ollut tarkkailla, kuinka lähes nollasta veneilykulttuuria rakentava maa pystyttää vierassatamien verkostonsa.
Suuri ero syntyy siitä, että Virossa käytännössä kaikki huviveneille tarkoitetut satamat ovat tavoitettavissa myös autolla. Vieläpä tunnin, parin ajomatkalla jostain suuresta kaupungista. Potentiaalisia asiakkaita on siis saatavilla ympäri vuoden, jos heille löytyy oikeaa tarjottavaa.
Sitä on näköjään ennen kaikkea hyvä ruoka. Hämmästyttävän monesta satamasta löytyy ravintoloita, joiden taso hipoo Fine Dining –tasoa. Uskallan väittää, että keskimäärin ”pikkuveli” on mennyt tässä(kin) asiassa Suomen ohi. Koska maitse tulevista ruokailijoista ymmärrettävästi suuri osa jää illallisen jälkeen mielellään yöpymään, myös majoitustiloja on yleensä tarjolla hyvin.
Kääntöpuolena on, että samalla monessa satamassa varsinaiset vierasveneet jäävät ”kakkosryhmäksi”. Tämä kannattaa pitää mielessä Viron satamaoppaita lukiessa: 32 venepaikan satamassa saattaa tosiasiassa olla vieraille varattuja vain kymmenen, joten soitto etukäteen on ihan viisas toimenpide. Myös pesu- yms. palvelut saattavat vaikuttaa ravintolan sivutuotteelta – jota ne ehkä ovatkin.
Tänä kesänä törmäsin paikallispolitiikkaan Pranglin saarella. Vierassatamaa pidetään kohtalaisen hippihenkisesti, toimitiloina vanha lato, puuhuussit ja viereisen leirintäalueen suihkutalo. Kehittämisen jarruna on ollut se, että yrittäjät ovat saaneet vuokrasopimuksia vain vuosi kerrallaan.
Pelkona on, että kun ensi vuosi on vaalivuosi, paikallispoliitikot pistävät tuulemaan, ja lanaavat kaiken vanhan pois uuden, modernin satamakompleksin tieltä.
Kumpi miellyttää enemmän vierasveneilijää, vanhan säilyttäminen vai tuliterät mukavuudet, kyseltiin meiltä dokumenttifilmille.
Ihan yksiselitteistä vastausta en osaa sanoa edes nyt, pidemmän miettimisen jälkeen. En näe noita ihan suoraan vastakkaisina asioina. Vanhaakin voidaan kehittää, vaikka se vaatii enemmän vaivaa ja suunnittelua.
Siitä kuitenkin olen varsin varma, että pitkässä juoksussa paikallisen omaleimaisuuden säilyttäminen vetää samaan kohteeseen uudestaan; kimmeltävän satamarakennuksen uutuusarvo joka tapauksessa haihtuu muutamassa vuodessa. Matkaveneiden muututtua yhä paremmin varustelluiksi, tuskin mukavuuslaitosten tasokaan enää on yhtä tärkeä tekijä kuin ennen.
Ja jos kylpyä kaipaa, juuri Pranglilla on tarjota jotain aivan mahtavan erikoista. Kysykääpä maasaunaa, niin saatte illaksi todellisen elämyksen. Ei kyllä ihan siinä satamassa, vaan vähän matkaa kauempana, sen vanhan kyläidyllin puolella.
