Tämä on omissa käsissämme
Blogi 27.03.2020
Suomi on ollut kokoaan suurempi tekijä Itämeren suojelussa tällä vuosituhannella. Meillä on käynnistetty lukuisia hankkeita ja organisaatioita, jotka ovat merkittävästi vähentäneet saastekuorman lähteitä koko merialueella.
Hyvin tunnettua on panostuksemme Pietarin kaupungin jätevesien puhdistukseen sekä muihin Venäjältä Suomenlahteen suuntautuneiden päästöjen torjuntaan. Suomi ja suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat olleet ja ovat edelleen etulinjassa kaikkien rantavaltioiden yhteistyössä puhtaamman Itämeren puolesta.
Tulokset näkyvät sekä mittaustuloksissa että paljain silmin kotivesillä. Vaikka sinilevälautat ovat edelleen jokakesäinen ilmiö, etenkin itäisen Suomenlahden rannikkovedet ovat suurimman osan aikaa paljon paremmassa kunnossa kuin 10-20 vuotta sitten.
Silloin tällöin näkyy, että pahimmillaan tulos on johtanut omahyväisyyteen. Omaa panostusta suojelun tehostamiseen ei haluttaisi lisätä tai jatkaa, kun haukutaan esimerkiksi Puolan ja Valko-Venäjän valumia. Samalla vaietaan siitä, että koko Itämeren alueen yksi pahimmin saastuneista kohteista on juuri Suomen alueella, vain Suomesta tulevan päästökuormituksen kohteena, eikä sitä kuormitusta ole suitsittu käytännössä lainkaan koko sinä aikana, kun muuta Itämerta on kunnostettu tehokkaasti.
Kyseessä on Saaristomeri. Maailmassa ainutlaatuinen luontokokonaisuus ja tärkein veneilyalueemme. Muun Itämeren pohjamuotoihin verrattuna se on vuoristo, jonne toisten päästöt – tai niiden vähetessä puhtaus – eivät virtausten mukana nouse. Ei, vaan koko kuormitus, ja vastaavasti sen rajoittaminen, on täysin omissa käsissämme.
Viime vuonna käynnistyi projekti Ainutlaatuinen Saaristomeri. Se on koonnut juuri Saaristomereen keskittyvää tutkimusaineistoa sekä konkreettisiin suojelutoimiin valmiita yhteistyötahoja. Maaliskuun lopussa projekti julkistaa myös toimenpideohjelman, jolla vihdoin päästäisiin todellisiin tuloksiin.
Ydinkohta ei ole yllätys: maamme voimakkaimmalta maatalousalueelta Varsinais-Suomesta valuvia fosforipäästöjä pitää saada leikattua rajusti. Keinoja siihen on kyllä, kunhan tahtoa ja päättäväisyyttä löytyy. Tässäkin asiassa denialistien pessimismi on väärässä ja “viherpiipertäjien haihattelu” oikeassa. Suurin hankaluus on psykologisten, taloudellisten ja juridisten ongelmien summa.
Suomessa yksittäisten ihmisten käskeminen ja pakottaminen on vaikeaa. Se on huomattu koronavirusrajoitustenkin kanssa, joten ymmärrettävästi kynnys on vielä paljon korkeampi, kun kyse ei ole suoranaisesta hengenvaarasta kenellekään. Niinpä jokaisen tilallisen määrääminen vaikkapa peltojensa kipsikäsittelyyn (erittäin tehokkaaksi havaittu keino) on suunnattoman vaikeaa.
Ilmeinen kysymys on myös se, kuka kipsit maksaisi?
Eduskunta on jo myöntänyt 22 miljoonaa euroa tarkoitukseen. Kolmelle vuodelle jaettu summa on hyvä alku, mutta ei läheskään riittävä. Sekin osoittaa jo silti, että tällä kertaa päätökset ovat omissa käsissämme. Nyt on ihan turha syyttää muiden maiden byrokratioita.
Se psykologinen puoli on jotain, mihin me veneilijät voimme vaikuttaa. Meidän pitää ymmärtää, että tarvitsemme maatalousväen tuen. Se ei onnistu syyllistämällä, vaan tukemalla.
Jokainen on joskus joutunut suostuttelemaan vastahakoisia tai epäluuloisia ihmisiä. Silloin ensimmäinen edellytys onnistumiselle on se, että järkevä ja perusteltu viesti menee perille. On selvää, että kukaan ei halua kuunnella viestiä, joka annetaan syyllistämällä, ilkeillen ja kettuillen.
Olisi ehkä liian dramaattista vaatia veneilijöitä rakastamaan maajusseja. Ymmärtäminen sen sijaan on vähimmäisoletus, kannustaminen oikeisiin tekoihin siihen hyvä lisä. Tukeminen niiden aikana ja jälkeen taas ovat sitä, millä luodaan pitkään kestävää ystävyyttä ja yhteishenkeä.
Kuka tietää, ehkäpä lopulta saamme vähän vastarakkauttakin, fosforipäästöjen sijaan?
