Pupupuvussa ulapalle

Blogi 14.03.2019

Hypätään nyt suoraan ilmastonmuutoksen syistä sen seurauksiin veneilykauden pituudelle. Meidän vesillämme se tarkoittaa jäättömän ajan venymistä sekä syksyllä että keväällä. Se on jo paljon monisyisempi asia, parantaako pitenevä kausi veneilykokemusta, jos sen lieveilmiönä tulevat yhä rehevöityvät vesistöt ja rankemmat sinileväkukinnat.

Mutta kausi pitenee, ja tämän kolumnin tarpeisiin tulkitsen sen yksinomaan positiiviseksi ilmiöksi.

Vaikka tätä kirjoittaessa lämpömittari on vaihteeksi pudonnut reilusti miinukselle, talvi on jälleen ollut pitkiin aikaväleihin verrattuna lämmin. Helsingissä ei tarvitse tallustaa edes niemenkärkiin nähdäkseen avovettä. Ilmatieteen laitoksen jääkartta näyttää sinistä Viipurinlahdelle saakka, vaikka normaalitilanteen mukaan sulan veden rajan pitäsi olla vasta Hanko-Hiidenmaa -linjan länsipuolella. Tilanne on toistunut niin monena vuonna peräkkäin, että tieteellisen määrittelyn ulkopuolella voi arvioida normaalin muuttuneen merkittävästi.

Suurin osa venesatamista on suojaisissa puokamissa ja lahdenpohjukoissa. Niiden edustat ovat edelleen pilkkimiesten eivätkä jollajunnujen pelikenttinä. Maissa voidaan silti jo aloittaa veneiden varusteluja yhä aikaisempaa vesillelaskua varten. Sikäli kuin puhutaan muovi- ja alumiiniveneistä, kyseessä on tosiaan vain perinteisestä hieman poikkeava varustelu tavallista kylmempiin oloissa, niin veneen kuin miehistöjen osalta.

Helpoimmin aikaisista keväistä pääsevät nauttimaan melojat. Heidän ei tarvitse edes odottaa avoveden ulottumista ihan rantaan asti. Kunnon kuivapukuun sonnustautuneena vain tallustaa jään reunalle hinaten kajakkia pulkkana perässään, ja lopulta solahtaa iloisen hylkeen lailla vesille.

Omista aktiivisimmasta ajoistani on mennyt turhan pitkään, huomauttaa kiusallisesti kasvava vyötärönympärys. Eräät parhaista kauden avauksista juuri kajakilla ovat silti kirkkaana mielessä. Ei nimittäin juuri missään ole sininen niin sinistä ja valkoinen niin valkoista, kuin aurinkoisena kevätpäivänä ajojään lohkareiden lomassa seikkaillessa.

Siinä piti kyllä olla tarkkana, että maisemien ohella tarkkailee jäälauttojen liikkeitä. Niiden päällä ei kävellä, joten joskus joutui rantautumisen vaatiman kiinteän jään reunan hakemaan jostain ihan muualta, kuin lähtöpaikalta.

Mutta kyllä se vaivan maksoi!

Sikäli, kun paluuni aktiivimelojaksi ei tapahdu vielä lähiviikkoina, katson kauden aloitusta “oikeiden” veneiden vinkkelistä. Siellä kiinnostavinta on se, milloin ensimmäisiin kerhokisoihin osallistuvat purret alkavat kysellä gasteja. Tähän kohtaan ehdotan veneseuroilla ja kisajärjestäjille sovittautumista “uuteen normaaliin” kauden aloittamisessa.

Purjehduskausi päätetään perinteisesti eri seuroissa karvalakkina tai turkispurjehduksena tunnettuihin kerhokisoihin. Mukaan tulee yleensä kiitettävästi veneitä juuri siksi, että kannustimena on yhteiseen “juhlatapahtumaan” osallistuminen – vaikka harvoin varsinaista lisäohjelmaa edes järjestetään.

Olisiko siis vetoa myös kauden avaavalla jokamieskisalla?

Pääsiäinen olisi mielestäni sopiva tavoite. Se sattuu eri vuosina eri kohtiin huhtikuuta, jolloin ainakin etelärannikolla moni saisi jo veneensä vesille, jos siihen vain löytyisi sopiva kannuste.

Lisähuvi tulisi siitä, että kun kausi päätetään karvalakki päässä, sen voisi aloittaa pukeutumalla pupuksi tai tipuksi.