Menestys on pelkkä mauste

Blogi 12.02.2021

Muistaakseni en ole koskaan voittanut yhtään urheilukilpailua. En lapsena, en nuorena enkä aikuisena. Omasta mielestäni ihan hyviä sijoituksia on kyllä tullut, vaikka ne joskus ovat olleet aivan tuloslistan häntäpäässä. Jopa vihoviimeisenä.

Tykkään nimittäin ottaa osaa erilaisiin kisoihin, vaikka en erityisen kilpailuhenkisenä itseäni pidäkään. Minulle kyse on enemmän tapahtumista, joissa estottoman lajihenkisesti saa tavata ja tutustua muihin kaltaisiinsa.

Saa häpeilemättä puhua vain ja ainoastaan purjehduksesta, melonnasta, eränkäynnistä (tai nuorempana ja vetreämpänä maastojuoksusta, tenniksestä ja karatesta). Ei tarvitse vaivaantuneena olla kiinnostuvinaan uusimmista hittibiiseistä, minulle tuntemattomien julkkisten kuulumisista ja tuoreimmista ruokatrendeistä. Sen kun pistätte avocadoa makaronilaatikkoihinne BB-Ellimaarian comboräpin säestyksellä, mitä se minulle kuuluu!

Joskus olisi ilman kisaa jäänyt koko reissu tekemättä. Kuten tunnettua, lähtökynnyksen ylittäminen on yleensä kaikkien matkojen vaikein vaihe. Juuri siinä kilpailuun osallistuminen saattaa antaa sen tarvittavan viimeisen, pienen tuuppauksen liikkeelle lähtöön.

Päijännepurjehdus 2017, kuva: Pepe Korteniemi

Siinä tausta seuraavalle puuskahdukselle: Mikä ihme saa jotkut tyypit halveksumaan Ari Huuselan suoritusta?

Tarkennetaan sen verran, etten pidä halveeraamisena pohdiskelua siitä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta tulos olisi parempi. Juuri sellaisesta spekuloinnista itsekin tykkään kisojen jälkeen, etenkin omaa suoritustani koskien. Joidenkin huippupurjehtijoiden olen kuullut arvelevan, että tuskin olisivat itse lähteneet kisaan, jossa ei ole realistisia mahdollisuuksia voittoon; sitä pidän osana sisäistä paloa, jota vaaditaan huipulle pääsyyn lajista riippumatta.

Mutta sitten on se yleishapan pessimismi. Se, joka ei voi hyväksyä ihmisiä, jotka saavat asioita tapahtumaan.

Kornein kuulemani kommentti on ollut, että Huuselan huono sijoitus pilaa suomalaisen kilpapurjehduksen maineen.

Herranen aika, kyseessähän on millä mittapuulla tahansa yksi suomalaisen purjehduksen parhaista maineteoista ikinä!

Oli jo lähtöviivalla, on ollut koko matkan ajan, ja jos Stark maaliin asti purjehtii, on sitä kolminkertaisesti!

On toki naurettavan rajoilla vertailla Ari Huuselan ja omia suorituksiani, maailmanympäripurjehdusta ja jokamiestason regattoja. Mutta uskonpa silti, että niistä löytyy yhteinen ja varsin oleellinen piirre. Se on kisaan osallistuvien välinen ystävyyden ja kannustuksen henki.

Kaikki IMOCA-purjehtijoista kuulemani kertoo, että nuo lajin huippuyksilöt arvostavat ja kunnioittavat toisiaan aidosti ja ovat ihan oikeita ystäviä niin merellä kuin maissa. Minä taas olen saanut jokaikisellä maalilaiturilla kannustusta, hymyjä ja selkääntaputuksia ihan riippumatta siitä, kuinka myöhässä olen perille päässyt. Myös niiltä voittajilta. Ei heitä haittaa se, että mukana on hitaampiakin.

Toivon, että tulevan purjehduskauden lähestyessä mahdollisimman moni aloitteleva tai muuten keskinkertainen purjehtija uskoisi tämän: radoille ja laitureille ovat oikeasti tervetulleita kaikentasoiset. Siellä henki on hyvä, eikä sinne kuulu puskissa lymyilevien surkimusten vikinä.

Kilpapurjehduksessa menestys on mauste, osallistuminen pääruoka. Bon appetit!