Pintakaasu kunniaan
Blogi 10.10.2025
Kuluneen kesän aikana olen tehnyt paluuta moottoriveneilyn pariin. Ammatillisesti siihen on se pätevä, joskin valitettava syy, että Vene-lehti lopetettiin viime joulukuussa. Samalla kuoli suurin työllistäjäni, joka oli tehnyt päätoimisen purjeveneistä kirjoittamisen ylipäänsä mahdolliseksi.
Kiitos siitä ja kivoista muistoista, mutta aikansa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin.
Purjehdusta saan onnekseni jatkaa Totalveneen ja Venemestarin parissa. Veneen sisarlehti Kippari taas on puhdas moottorivenelehti. Siellä olen veneilytoimittajan urani aloittanut, joten ei motareiden testaamiseen paluu sinänsä ihmeellinen askel ole. Mutta reilu vuosikymmen purjeiden maailmassa on muuttanut perspektiiviä tavoilla, joita en ole itse edes huomannut.
Yllättävän usein olen jäänyt moottorivenetestin jälkeen hämmennyksen, ihmetyksen ja lievän syyllisyyden tunnelmiin. Etenkin uusien veneiden testien mittaustuloksien jälkeen joutuu vääntämään aivoja ja sydäntä toiseen asentoon. Kyse on kahdesta toisiinsa liittyvästä asiasta: vauhdista ja polttoaineesta.
Kesän aikana olen ollut useissa uusien veneiden koeajoissa ja lehdistöesittelyssä. Veneet luonnollisesti ovat isoja, nopeita ja yhä suuremmilla moottoritehoilla varustettuja.
Niihin keskittyminen muuten ei ole toimittajien eikä lehtien valinta. Niitä tehdään ja muita ei, koska niitä ostetaan ja muita ei. Veneilijät menkööt peilin eteen etsimään syyllistä, jos tilanne ei miellytä.
Testien jälkeen vertailemme tietysti kollegoiden kanssa vaikutelmiamme ja mittaustuloksiamme. Koska olen uusvanha motoristi, kuuntelen herkällä korvalla täysvanhojen mietteitä. Pohdintaa siitä, kuinka kahden, kolmen tai neljän litran mailikulutus on ”ihan kohtuullinen veneen koko ja tehot huomioiden”.
Eivät he väärässä ole. Sen saa tietysti tarkistettua muihin samankaltaisiin veneisiin vertaamalla.
Mutta vähintäänkin outouden, ellei peräti hulluuden tunne tulee, kun huomaan polttavani tunnin koeajolla enemmän hiilivetyjä ja euroja, kuin 3–4 viikon purjehdusreissulla.
Onneksi touhuan myös käytettyjen veneiden parissa. Sieltä löytyy nimittäin toisin ajattelevia moottoriveneilijöitä. Sellaisia, jotka lähtevät vesille kiirettä pakoon, eivätkä kiirehtimään.
Esimerkki muutaman viikon takaa: Perhe vanhalla, pienellä kuitufiskarilla teki viikonlopun aikana melkein kymmenen ajotunnin reissun. Matkan varrelle mahtui luonnonsatamaa, grillailua, iltanuotiota, hienojen kesämökkien, merikotkien ja hylkeiden bongausta sekä lastenlasten lellittelyä jäätelöllä, kun poikettiin kaupunkilaiturissa. Dieseliä kului reilut neljä litraa.
Nämä hitaan veneilyn ystävät ovat mututuntuman mukaan yleensä leppoisammalla ja rennommalla tuulella, kuin aallonmurtajalle asti plaanaavat porhaltajat. Luulenkin, että stressistä pääsee paremmin eroon hidastelemalla kuin kiirehtimällä lisää.
Aikanaan jenkkiautoja harrastavat kaverit väheksyivät dollarihymyjensä järjenvastaisia kulutuslukemia kertoen, että kun ajaa ”pintakaasulla”, ne vievät paljon vähemmän.
Samaa ideaa ehkä kannattaisi soveltaa liukuviin moottoriveneisiin silloin, kun niillä ajo alkaa tuntua liian kalliilta. On varsin varmaa, että polttoaineiden hinnat eivät tule laskemaan, vaikka asiasta kuinka huutaisi. Tehokkaammin tuskaa voisi lievittää se, että opettelee nauttimaan hitaan veneilyn iloista.
Jälkikäteen viime kesää katsoessa olen vähän yllättynyt siitä, kuinka sujuvasti se on toiminut itselläni. Keväällä hankin puolittain heräteostoksena pienen perämoottoriveneen kalastusta ja lähiretkeilyä varten. Tunnustan, että minulle on ennen ollut tosi vaikea malttaa ajaa liukuveneellä uppoumavauhtia. Syystä tai toisesta (lue: hiljaisuuden ja rahan takia) nykyisin köröttelen yleensä lähes tyhjäkäynnillä apajille, rantakahviloihin ja niistä takaisin kotisatamaan.
Pintakaasu on paras kaasu, siltä nyt tuntuu.
Bloggaaja on purjehdukseen erikoistuva freelance-toimittaja ja merimelonnan harrastaja Pasi Nuutinen (nuutispasi@gmail.com)