Unelmia Atlantilla
Blogi 26.11.2025
On se komea näky, kun 145 venettä nostaa purjeet ja suuntaa Atlantille. Sen näin viime sunnuntaina, kun olin seuraamassa Atlantic Rally for Cruisersin lähtöä Las Palmasissa. Järjestäjillä oli tällä kertaa tavallista enemmän syytä juhlaan, sillä ARC purjehdittiin nyt jo 40. kerran.
Osallistujille jokainen kerta on juhla ja useimmille ainutkertainen. Ei liene monta purjehtijaa, joka ei jossain vaiheessa unelmoisi pitkästä valtameripurjehduksesta edes kerran elämässään. Kuinka vakavia nuo unelmat ovat, se vaihtelee, mutta ainakin jollain tavalla, jossain vaiheessa ajatus kytee todennäköisesti jokaisen mielikuvituksessa. Sieltä on tietysti pitkä, ehkä vaikeakin matka toteutukseen.
Tällä kertaa siniristilippua kantoi kuusi venettä, mutta kuinka paljon suomalaisia oli mukana muissa veneissä, siitä ei ole tarkkaa tietoa. Järjestäjillä ei ole lupaa jakaa miehistöluetteloita julkisuuteen, vaikka turvallisuuskäyttöön heillä sellaiset toki on olemassa. Se tiedetään, että joka vuosi suomalaisia on varmuudella myös muissa veneissä yksittäisinä purjehtijoina ja eri kokoisina porukoina.
Seikka on ehkä jälleen kerran siitä hyvä muistutus tosiasiasta, että purjehdus on eri harrastus kuin purjeveneen omistaminen. Kun unelmareissuun lähti kuusi suomalaisvenettä, niissä oli yhteensä 34 suomalaispurjehtijaa, mutta laiturilla tavattuina ja kuulopuheiden perusteella ainakin kymmenkunta lisää löytyi fleetin muista pursista.
Ehkä heidän omat veneensä eivät sovellu valtamerille tai sellaisia ei ole lainkaan. Kuinka vain, mutta näitä seikkailijoita moiset asiat eivät ole pysäyttäneet. Heidän asenteensa ja intonsa voi olla opiksi meille muillekin, ja myös pienempiä unelmia tavoitellessa.
Tämä taisi olla neljäs tai viides kerta, kun kävin kisan starttia seuraamassa. Yhden kerran olen ollut mukana itsekin. Se startti olikin ainoa, jossa lähtösummerin huutaessa ei noussut pala kurkkuun. Liikutus tarttuu siitä yhteishengestä, joka vallitsee lähtöön valmistautuvien venekuntien joukossa.
Starttia edeltävän viikon aikana on päivittäin vaikka kuinka paljon järjestettyä ohjelmaa sääöppiluennoista jollakisojen ja pelastusnäytösten kautta naamiaiskulkueisiin ja sundowner-illanviettoihin. Vielä tärkeämpi yhteensitova voima on ihan puhtaalla purjehdukselle valmistautumisen käytännöllä. Jokaisella veneellä on vielä juuri ennen lähtöä sen tuhannen viime hetken asiaa hoidettavana. Niissä saatu ja annettu kaveriapu hitsaa tehokkaasti koko porukan yhdeksi. Tuolta löytyy O-tiiviste vesikoneeseen, täältä pätkä hedelmäverkkoa, nuo tietävät hyvän kaupan hedelmätilauksia varten, meillä on hyvän taksikuskin puhelinnumero ja hei, voisiko joku tulla puhumaan vähän espanjaa meidän kauppalähetin kanssa?
Vaikka laitureilla kuljeksiva toimittaja on periaatteessa ihan ulkopuolinen, hänkään ei voi kokonaan välttyä satunnaisesti auttelemasta kassien kantamisessa tai vesiletkun kannattelussa, kun äkkiä tarvitaan hetkeksi lisää käsiä.
Niinpä lähtöhetken viimein koittaessa tuntuu, että hämmästyttävän monesta veneestä on ainakin lyhyesti tavannut jonkun tyypin kasvokkain. Ja sinne ne nyt häipyvät, kohti horisonttia, melkein kolmen tuhannen merimailin taivalta kohti Karibiaa ja kuka ties minne sen jälkeen. Pieni liikutus sitä katsoessa on varmaan ymmärrettävää.
Oma ylitykseni oli silloin varsin hidas, melkein kolme viikkoa. Sen aikana ehti tutustua huolella ja kiintyä kaikkiin miehistön jäseniin, vaikka suurimman osan tapasi ensimmäisen kerran vasta Las Palmasin laitureilla. Matkan aikana pääsi kokemaan unelmasta myös sen raskaampia puolia niin olosuhteiden kuin ahtaissa tiloissa pitkään asumisen kannalta.
Muistan ajatelleeni aivan tuoreeltaan reissun jälkeen, että Atlantin ylitys on hyvä tehdä kerran – mutta vain kerran – elämässä. Aika pian ajatus muuttui muotoon: vähintään kerran elämässä.
Juuri nyt tuntuu siltä, että aika alkaa olla kypsä sen toisen kerran valmistelujen aloittamiseen.
Bloggaaja on purjehdukseen erikoistuva freelance-toimittaja ja merimelonnan harrastaja Pasi Nuutinen (nuutispasi@gmail.com)